Rakas kasvitarinani:

Hei!

Minä kerron pitkäkestoisen rakkauskukkatarinan.

Elämä oli heittänyt minut Kaliforniaan, jossa ystävystyin naapurissa asuneen saksalaisen eläkeläispariskunnan kanssa. He,Sunny ja Kurt, kertoilivat jännittäviä tarinoita elämästään, joka oli ollut yhtä seikkailua. Kurt oli toiminut maailmansodassa Saksan hävittäjälentäjänä, ja hänet oli ammuttu alas peräti kahdesti: ensin itärintamalla, sitten Ranskan yllä. Molemmilla kerroilla hän oli pelastunut laskuvarjon avulla. Aivan sodan lopussa Kurt oli ”päässyt vankileirille”, jonka hommana oli hoitaa ranskalaista viinitilaa. Sitä kautta he olivat päätyneet töihin Yhdysvaltoihin, ensin keskilänteen tehtaalle, sitten eläkepäiville Etelä-Kaliforniaan.

Kerran Sunny, joka kyllä hyvin tiesi, ettei äijäpeukaloni vihertänyt vähänkään vertaa, toi yksineläjälle ruukkukasvin elämänkumppaniksi. Sanoi sen olevan niin vähähoitoisen, että se selviäisi jopa minun hoidossani. Neuvoi antamaan lirauksen vettä viikossa, ei mitään muuta. Halasin kiitokseksi.    

Kaktusten heimoa siis, luulin. Lirauttelin sille vettä kun muistin, ja kiitokseksi kasvi kasvoi ja komistui. Se noudatti autiomaan aikataulua ja kukki suurin vaaleanpunaisin kukin parin viikon ajan aina huhtikuussa.

Sitten lähdin pitkälle matkalle. Kun palasin, Sunny oli nukkunut pois. Kauniisti ja tyynesti, sanoi Kurt. Lupasin Sunnyn muiston kunniaksi pitää huolta saamastani kasvista, jonka emo roikkui heidän talonsa kuistin pielessä suurena ja vahvana.

En tiedä miten sille kasville kävi, sillä Kurt muutti pois tyttärensä luo. Pian viesti kertoi Kurtin sydämen pysähtyneen, kai kaipaus oli uuvuttanut sen. Nimesin kasvin Sunnyksi.

Oma elämäni muuttui vain vähän myöhemmin, sillä rakkaus toi minut takaisin Suomeen. Pakkasin laukut, enkä jättänyt Sunnya. Pyysin siltä anteeksi ja leikkasin terävällä puukolla vahvimmasta tyvestä muutaman sentin verran juurta mukaan, käärin kosteaan keittiöpaperiin, suljin paketin tiiviiseen alumiiniseen sikarikoteloon, jonka sujautin matkalaukun pohjalle.

Tiesin, että toimin laillisuuden rajamailla, sillä elävän kasvin maahantuminen ei ole täysin sallittu juttu. Mutta tarkoitus pyhitti keinot, ajattelin. Suomessa juurrutin Sunnyn vesilasissa ja onnistuin pienen pienestä varren nysästä herättämään sen uudelleen henkiin.

Nyt Sunny riippuu toimistoni ikkunalla ja katselee suomalaista kaamosta pohjoiseen. Tulemme keskenämme hyvin toimeen Sunnya, Kurtia ja Kaliforniaa muistellen. Se on kasvanut suureksi, mutta kieltäytyy keväisestä kukinnostaan, sillä se kaipaa aurinkoa.

Mutta tämä tarina ei pääty vielä, vaan muuttuu monimutkaisemmaksi. Nappasin nimittäin Sunnysta pienen haarakkeen, juurrutin sen ja kasvatin kymmensenttisen Pikku-Sunnyn.

Olen antanut sen rakkaudenlahjana minut vierailta mailta noutaneelle puolisolleni, joka tervehtyy vakavasta sairaudesta. On siinä juontakin sen verran mukana, että hän tietää miten kukat saa kukkimaan. Kunhan harjoittelee ensin pikkuisella, siirrän samat jujut Sunnyn hoitoon, ja kohta toimistossani kukkii Kalifornia.

Terveisin,

Rantalaisen Maukka