Kilpailun voittaja:

Petra Hintikainen: (K)oodi valkosipulille

Isäni, alkujaan paljasjalkainen stadilainen ja Kallion kundi, ei varmasti nuorena miehenä olisi arvannut mihin elämä hänet kuljettaa. Pengerkadun betoniviidakko ja jengit vaihtuivat aikuisiällä Lakeuksien peltomaisemiin ja uudet harrastukset löysivät jalansijan jokivarren maalaispitäjässä. Pesäpallo ja kaikenlaiset pallot vaihtuivat omakotitalon remonttiin, mehiläisten, lasten ja vihannesten kasvatukseen. Jossain vaiheessa kuvaan astui myös valkosipuli, koska, sitä en tarkalleen muista.

Itse en ollut isäni uusimman harrastuksen alkuvaiheessa vielä hortikulturaalisesti herännyt, vaikka olinkin viettänyt lukuisia hetkiä, enemmän tai yleensä vähemmän vapaaehtoisesti, kasvimaalla kitkemässä ja kylvämässä. Enemmänkin ihmettelin palavaa intoa juuri kyseisen kasvin kasvattamiseen. Tuolloin en myöskään ollut suurin valkosipulin ystävä, lähinnä katselin kauhulla kun isäni veteli raakaa valkosipulia ruisleivän päällä ja inhosin valkosipulinhajuista hengitystä, jota veljeni puhalsi päin naamaani. Vähitellen aloin kuitenkin havahtua kasvien ihmeelliseen maailmaan ja valmistuin puutarhuriksi vuosituhannen vaihteessa.

Isäni, joka hoitaa sipuleitaan mitä syvimmällä antaumuksella, sai ensimmäiset valkosipulinsa viljelijältä, joka lopetti kaupallisen toimintansa. Kyseessä on vanha suomalainen talvivalkosipulikanta, jonka nimi on valitettavasti jäänyt unholaan. Sipuleiden kasvattamisen lisäksi isäni jakaa auliisti kokemuksiaan muiden ihmisten kanssa. Yllättävän moni kauppojen valkosipulitarjontaa katsastava ei tiedä, että sipuleita voi kasvattaa itsekin ja useiden ’kasvata hyvä ihminen itse omat valkosipulisi’ –mainospuheenvuorojen tuloksena isäni sipuleiden jälkeläisiä löytyy nykyään kasvimailta ympäri maata. 

Alussa olin kovin ymmälläni valkosipuleiden elämästä, kasvin elonkierto tuntui kovin monimutkaiselta ja isäni yritti kärsivällisesti moneen kertaan selittää miten kaikki tapahtuu. Siemenestä kasvatettu, syksyllä maahan laitettu sipuli kasvattaa ensimmäisenä kesänä jakaantumattoman pikkusipulin. Tämä voidaan jo syödä sellaisenaan, tai laittaa uudestaan maahan syksyllä. Seuraavana kesänä, kahden vuoden jälkeen, siemenestä on kasvanut se minkä ymmärrämme valkosipuliksi, useista kynsistä muodostunut sipuli. Jos taas laitamme maahan valkosipulista yhden kynnen, tämä kynsi kasvattaa seuraavan kesän aikana ympärilleen taas sen, minkä yleensä ostamme kaupasta, monilohkoisen sipulin. Siemenet eivät itse asiassa ole siemeniä vaan itusilmuja, jotka kasvavat valkosipuleiden latvaan muodostuviin kukintoihin.

Onneksi käytäntö opettaa ja sain olla mukana prosessissa, joka isäni kohdalla alkaa sipuleiden huolellisella lajittelulla. Jo hyvissä ajoin sadonkorjuun jälkeen isäni tarkastaa kesän saaliin ja erottelee istukkaat ja syötäväksi tarkoitetut sipulit, jotka jaetaan itselle jätettäviin, lapsille annettaviin ja myytäviin. Istukkaat lajitellaan ja erotellaan tarkasti: itusilmut, pikkusipulit ja kynnet. Nämäkin lajitellaan vielä koon mukaan ja istutusvaiheessa isäni merkitsee tarkasti muistiin mitä ja kuinka paljon on istutettu mihinkin penkkiin. Erityisen kookkaat kynnet tai pikkusipulit jäävät tarkkaan seurantaan ja niiden sadonmuodostus tarkistetaan korjuun yhteydessä.

Maan muokkaus syksyn istutuksia varten tehdään myös huolella. Vanhempani eivät ole koskaan käyttäneet minkäänlaisia kasvinsuojeluaineita tai keinotekoisia lannoitteita vaan kaikki perustuu mekaaniseen kitkentään ja kompostiin. Komposti on lantakompostia, johon isäni hakee hevosenlantaa läheiseltä tallilta. Näitä komposteja on ollut parhaimmillaan yhdeksän kappaletta. Maan muokkauksessa oli joskus apuna vaarini, isäni isän, aikoinaan käytettynä ostama italialainen jyrsin, mutta jyrsimen käytöstä luovuttiin, koska sen pelättiin koituvan matojen tuhoksi.

Maa muokataan siis talikolla tulevien penkkien kohdalta ja siihen levitetään kompostia. Penkit muotoillaan tarkasti ja valkosipulien vaot vedetään suoriksi narua apuna käyttäen. Tämän jälkeen vakoon, jokaisen istukkaan kohdalle laitetaan pari kourallista erikoisseosta, jossa on hyvin maatunutta kompostia, tuhkaa sekä toisinaan salaisia ainesosia. Multakeko taputetaan nyrkillä tiiviiksi ja siihen painetaan pikkusipuli tai kynsi. Näin jokainen uuden sipulin alku köllöttelee omalla pienellä kompostipatjallaan ja saa työntää juurensa muhevaan multaan. Vaot peitetään mullalla, penkki tasataan ja taputellaan tiiviiksi rautaharavalla. Sitten vain toivotetaan kaikkea hyvää ja jäädään odottamaan seuraavaa kevättä.

Tämä menetelmä on ilmeisesti varsin toimiva, koska isäni saa joka kevät melkein sataprosenttisen tuloksen sipuleidensa kanssa. Olisikin julmaa, jos kaiken tämän huolenpidon jälkeen tulos jäisi heikoksi. Luonto palkitsee hyväntekijänsä ja antaa takaisin sen, mitä maahan on kompostin ja kauniiden ajatusten muodossa annettu. Myös kuunkierron seuraaminen ja oikea ajoitus istutusvaiheessa takaavat hyvän lopputuloksen.

Soittaessani isälleni ja tarkistaessani muutaman seikan valkosipuleihin liittyen, hän muisti heti suurimman sipulinsa koon: 244 grammaa! Tässä ennätysyksilössä oli kymmenen kynttä ja ympärysmitta melkoinen. Kaiken kaikkiaan isäni kasvattaa joka vuosi noin 1500 sipulia, joiden maine on kiirinyt jo ympäri Suomen. Isäni tekee joka syksy jo perinteeksi muodostuneen matkan Helsinkiin ja myy siellä asiakaskunnalleen ihania luomuvalkosipuleitaan. Myös vanhat pelikaverit pesä- ja koripalloajoilta saavat golf-turnauksensa palkinnoksi valkosipuleita, kisan jumbo palkitaan Allium solidarium -palkinnolla. Eräänä vuonna isäni jopa käytti valkosipulit savusaunassa säilyvyyden parantamiseksi. Ei voi kuin arvailla kuinka kirkkaasti nämä sipulit peittoavat kiinalaiset ja eteläeurooppalaiset tuontiserkkunsa ravintoarvoiltaan.

Keväällä sipulien varret pilkistävät joskus hyvinkin aikaisin ylös maasta. Näky on aina yhtä riemastuttava. Uusi elämä puskee routaisen maan läpi. Sipulien kasvuvoima on uskomaton. Siitä kertoo eräänä keväänä kompostista löytynyt valkosipulin kynsi. Isäni oli lapioimassa sulanutta multaa kompostista kun hän ihmetteli mullan keskeltä pilkistävää keltaista vartta. Vartta seuraamalla paljastui, että noin 70 cm:n syvyydessä, kompostin keskellä kasvoi valkosipuli, joka oli lähtenyt kasvuun vioittuneesta, pois heitetystä kynnestä. Tämä yksinäinen sipuli ei ollut luovuttanut vaan oli kasvanut läpi routaisen kompostin.

Sipulien ponnistettua vartensa maan päälle tulee kiire suojata uusi elämä niiden pahimmilta vihollisilta, fasaaneilta. Fasaanit odottavat valkosipulien kasvua melkein yhtä innokkaasti kuin isäni ja ovat valmiina nokkimaan maan alta nousevat herkulliset varret suihinsa. Isäni ympäröi valkosipulit kanaverkolla ja kattaa maan tuoreella ruohosilpulla. Muuta lannoitetta ei tarvita. Kevään ja kesän aikana sipulit kasvavat kokoa ja näköä ja aina silloin tällöin jostain putkahtaa näkyviin naatti, joka on poissa rivistä. Nämä individualistit, edellisinä vuosina maahan jääneet itusilmut tai pikkusipulit, poimitaan myös talteen, mitään ei mene hukkaan. Kesän aikana poistetaan sipuleiden latvaan muodostuvat kukinnot, etteivät ne vie voimaa varsinaiselta sipulilta. Muutama sievä saparo jätetään kasvamaan itusilmujen tuotantoa varten.

Loppukesällä, yleensä elokuussa, valkosipulit ovat tuleentuneet ja on aika korjata sato. Muistan eräänkin kerran, kun olin auttamassa isääni tässä operaatiossa ja ihastelimme miten jokaisen valkosipulin juurten ympärille oli kietoutunut lukuisa määrä pieniä matoja. Kastemadot, puutarhurin pikku ystävät, irrotettiin hellästi juurista ja laskettiin takaisin maahan. Kompostipatjan päälle istutettujen sipuleiden lisäksi kompostista olivat nauttineet myös madot.

Valkosipulien kasvattaminen ei kuitenkaan ole niin vaaratonta kuin luulisi. Eräänä keväänä sain kotoa hälyttäviä uutisia, isäni oli joutunut lääkäriin rintakipujen vuoksi. Tietenkin säikähdin, koska en tiennyt mistä oli kyse. Aika pian onneksi selvisi, että rintakipujen syy oli pistos rintalihaksessa. Isäni oli ollut kääntämässä kompostia ja tehnyt sitä ilmeisesti monta tuntia talikko aina samassa asennossa. Myöhemmin saatoimme jo hieman nauraakin tälle vaarattomalle kompostiperäiselle rintakivulle.

Käydessäni kerran kotona ja isäni tietokoneella, huomasin koneella tiedoston ”valkosipulidoku”. Koska isäni ei tunnetusti ole missään tekemisissä elokuvien tuotannon kanssa, en voinut olla ihmettelemättä mistä oikein oli kyse. Oliko valkosipuleiden parissa ahertaminen koitunut jo sen verran raskaaksi, että oli jouduttu turvautumaan miestä vahvempaan lääkkeeseen? Sain kuitenkin huojentavan vastauksen; sisareni oli myös kiinnostunut valkosipuleista ja oli saanut ajatuksen tallentaa kasvatuksen eri vaiheet kameralla ja laatia niistä jonkinlainen tallenne. Dokumentti ei ole tähän päivään mennessä valmistunut, mutta isäni taitaa edelleen olla juopunut sipuleistaan. Ja mikäpä olisi sen parempi kohde maata, kasveja ja kaikkea elämää kunnioittavalle isälleni.

Petra Hintikainen