Kunniamaininta ja kirjapalkinto:

Solveig Lindqvisti: "Hämähäkkikukka"

Siinä se istuu kaapin nurkalla työhuoneessani ja pitää seuraa minulle. Se on ollut yksi parhaista kavereistani jo melkein 60 vuotta, siitä lähtien kun pelastin sen hengen.

Lapsuuteni seikkailin kuuluisassa Rööperissä. Ei siellä paista sen kummempi kuu kuin muualla, vaikka lauluissa niin väitetään. Meillä oli toisenlainen piha kuin kadun muissa taloissa. Pihallamme kasvoi  puita, siellä oli kallioita ja lähde, josta pulppusi vettä, ihan oikea, ei suihkulähde vaan reikä maassa. Muiden pihat olivat enimmäkseen pelkkää asfalttia. Takapihallamme seisoi valtava hopeapaju. Se oli meidän Tarzan- puu. Sen sisällä, keskellä, mistä oksat haarautuivat, oli pesä, johon mahtui ainakin neljä lasta. Kun kuulimme, että aikovat rakentaa kadun suoraan pihamme läpi ja kaataa puumme, niin vannoimme puolustavamme sitä ja seistä sen ympärillä kun sahamiehet tulevat. No siinä kävi niin, että kasvoimme isoiksi ja muutimme pois ja ne kaatoivat puun ja rakensivat siihen uusia kerrostaloja.

Pihalla oli tietenkin roskalaatikko, valtava rautainen arkku, jossa oli ainakin neljä kantta vierekkäin. Ne olivat niin painavia, että pieni tyttö ei jaksanut sellaista nostaa. Niinpä piti odottaa, että joku unohtaisi sulkea kannen perässään. Uteliasta kakaraa eivät ilmeisesti hajut haitanneet. Kun kansi oli auki, kiipesin vikkelästi laatikon päälle ja hyppäsin luukusta jätteiden sekaan. Sieltä löytyi tietenkin kaikenlaista mielenkiintoista, mitä ihmiset olivat heittäneet pois. Kerran siellä oli kasvi, kuin sipuli, pitkät vihreät lehdet. Miten joku saattoi heittää pois ihan hyvän elävän kukan, paheksuin ja vein sen kotiin. Sain pitää sen ja laittaa ruukkuun.

Kukkien hoitaminen oli ollut minun hommani aina. Ymmärsin, että ne ovat eläviä olentoja ja niistä pitää välittää niin kuin lemmikkieläimistä. Istuin mielelläni ikkunalaudalla kasvien seassa ja katselin kadun elämää. Joskus naperona olin syöttänyt joulukaktuksille pullaa, niillä oli mielestäni nälkä, sain siitä sapiskaa, tulee muka matoja.

Uusi kasvi viihtyi ja voi hyvin, mutta sitten tuli kesä ja piti lähteä maalle. Vein kaikki kasvimme kerrostalomme vintin ikkunalle ja pyysin naapurin tätiä kastelemaan. Kesä meni ja muutimme takaisin kaupunkiin. Harppoessani rappusia ylös vinttiin tunsin oudon tuoksun, kuin makea manteli, se tuli sieltä. Muistan pysähtyneeni monen metrin päähän tuijottamaan ihmettä, pidätin henkeä, lehtien seasta sojotti puoli metriä pitkä varsi jonka päässä oli ihmeellisin kukka, minkä olen ikinä nähnyt. Se oli valkoinen, kapeat pitkät terälehdet sojottivat kello- maisesta kukasta, ihan kuin hämähäkki, ohuet keltaiset heteet kurottivat töttöröstä ulos, niissä oli hassu irtopala poikittain ja se tuoksu. Siinä oli noin viisi nuppua varren päässä vierekkäin, mutta ne kukkivat vain yksi kerrallaan. Avautumisen ihmettä saattoi istua katsomassa, se liikkui ja aukeni siinä silmien edessä. Seuraavana päivänä kukka oli jo kuihtunut.

Hämähäkkikukkani teki poikasia, pieniä sipuleita riitti jaettavaksi kaikille sukulaisilleni. Kukaan ei tiennyt, mikä moinen kukka on. Kului vuosia, sitten kerran selasin jotain lehteä ja siellä oli kuva kasvistani täydessä kukassa. Joku oli lähettänyt sen ja kysyi mikä se on. Toimitus vastasi että se on lukinlilja, kotoisin Intiasta ja käytetty lääkekasvina.

Tuli aika jättää lapsuudenkoti, hämähäkkikukka muutti omakotitaloon. Ajattelin että se viihtyisi hyvin kesän ulkona, mutta kasvi, joka oli elänyt aina sisätiloissa, poltti pahoin lehtensä auringossa. Toisinaan elämä on heitellyt ja kukkakin on saanut osansa, mutta koskaan ei ole mieleeni tullut siitä luopuminen. Sen kukkiminen on mysteeri. Joskus se kukkii keväällä ja joskus syksyllä. Voi mennä muutama vuosi kukkimattakin. Mutta kerran se todella yllätti. Ammattini on taiteen parissa, järjestin ikoninäyttelyn. Tila kaipasi jotain somistetta ja toin lukinliljan sinne. Se on ilmeisesti ortodoksi, sillä parin päivän kuluttua se rupesi lykkäämään kukkavarsia ja kukki oikein riemukkaasti.

Näin se on seurannut mukanani kaikki nämä vuodet, tarkkaillut touhujani milloin kaapin päältä milloin ikkunalta. Olen huomannut, että nykyään lukinliljoja myyvät taimimyymälät sipuleina, jotka istutetaan ulos keväällä, kaivetaan syksyllä maasta ja pidetään kuivina talven yli. Mielestäni minun kukkani on sirompi kuin nämä nykykukat, minulle se on aivan erityinen, ystävä, kasvinkumppani.

Helsingissä 14.07. 2011

Solveig Lindqvist